Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinnot 1800-luvulla

Palkinto perustetaan

Vuonna 1846 perustetun Suomen Taideyhdistyksen ensimmäiset idealistiset yritykset löytää ja tukea nuoria vähävaraisia taiteilijalahjakkuuksia epäonnistuivat. Johtokunnan itsekritiikki johti osaltaan vuonna 1857 kolmen palkinnon perustamiseen. Ne jaettiin ensimmäisen kerran yhdistyksen vuosikokouksen yhteydessä maaliskuussa 1858. Palkinnoissa ei otettu huomioon osallistuneiden taloudellista tilannetta, vaan kannustettiin taideopinnoissa menestyneitä ja palkittiin taiteellista laatua. Omat palkinnot antoivat yhdistykselle mahdollisuuden tukea sopiviksi katsomiaan taiteen tekijöitä ja sitä kautta vaikuttaa siihen, minkälaista taidetta Suomessa tehtiin.

Taideyhdistyksen kilpailu oli avoin kaikille, nuorille tai ”nuorehkoille” kotimaisille taiteilijoille. Yläikärajaa ei määritelty, mutta käytännössä se oli usein noin 34 vuotta. Ensimmäinen palkinto myönnettiin öljymaalauksille ja toinen, jota oli mahdollista jakaa kaksi kappaletta, useimmiten luonnoksille, tutkielmille ja kopioille. Kaikkia palkintoja ei jaettu joka vuosi. Koska palkintojen arvo määriteltiin kultadukaatteina – ensimmäinen oli 20 ja toinen 10 dukaattia –, palkintoa ryhdyttiin myöhemmin kutsumaan dukaattipalkinnoksi. 1870-luvun lopussa palkinnoista tuli 30, 20 ja 10 dukaatin suuruiset. Tuolloin päätettiin muun muassa myös, että kopiot saattoivat kilpailla vain kolmannesta palkinnosta ja että kilpailutöiden tuli olla kuluneen vuoden aikana valmistuneita teoksia.

Palkituista ja palkinnon jakajista

Viitenä ensimmäisenä vuonna jaetusta 12 palkinnosta 11 annettiin naisille, mikä ilmentää osaltaan samanaikaista naisten mukaan tuloa Suomen taide-elämään. Naisten suuri osuus palkituista olikin tutkimuksen mukaan lähinnä sukupolvi-, ei sukupuolikysymys: tuohon aikaan sopivan ikäisten taiteilijoiden joukko vastasi suurelta osin palkittujen listaa.

Naiset eivät kadonneet palkinnonsaajien joukosta, vaikka jakamisessa tapahtuikin selvä murros 1860-luvun alussa. Silloin esiin astui uusi taiteilijapolvi, ja arkkitehtuurin merkitystä kuvataiteen rinnalla haluttiin korostaa. Vuosina 1879–1900 kilpailuun osallistui noin 500 teosta ja 50 taiteilijaa, joista 30 oli miehiä ja 20 naisia. Naiset ja miehet palkittiin eri palkintosijoilla. Noina vuosina jaetuista 65 dukaattipalkinnosta miehet saivat 37 ja naiset 28. Miehet saivat eniten ensimmäisiä palkintoja, naiset kolmansia.

Dukaattipalkinnot jakoi aluksi yhdistyksen johtokunta, kunnes tehtävä siirtyi 1860-luvulla perustetulle ostolautakunnalle, joka puolestaan muuttui vuoden 1879 säännöissä palkinto- ja ostolautakunnaksi. Palkittujen valinnassa näkyi valitsijoiden usein melko vanhoillinen maku. Oma merkityksensä oli myös keskeisten päättäjien, kuten Taideyhdistyksen puheenjohtajien vaihdoksilla. Alkuvuosina palkintojen jakopäätöksiin vaikutti Düsseldorfin koulukunnan mukainen, romanttis-realistisesti suuntautunut taide. Uudet suuntaukset pääsivät esiin hitaasti, mutta pikku hiljaa ranskalainen ulkoilmamaalaus ja realismi löysivät tukea palkintolautakunnassakin.

1800-luvun dukaattikilpailuissa palkittiin pääosin nykyisinkin tunnettuja taiteilijoita, mikä kertoo, että päättäjillä oli kykyä nähdä lahjakkuudet vielä nuorissa taiteilijoissa. Kilpailuja eivät kuitenkaan aina voittaneet sittemmin suurimpaan arvoon nousseet taiteilijat.

Dukaattipalkinto säilyy

Vaikka pikku hiljaa tuli mahdolliseksi hakea erilaisia apurahoja, dukaattikilpailu oli edelleen 1800- ja 1900-luvun vaihteessa tärkeä nuorille taiteilijoille. Se tarjosi mahdollisuuden antaa näyttöjä edistymisestä esimerkiksi ulkomaan opinnoissa.

Dukaattipalkinto on yhä olemassa: Suomen Taideyhdistys jakaa sen vuosittain erityisestä ansiosta nuorelle, enintään 35-vuotiaalle kuvataiteilijalle.

Hanna-Leena Paloposki 2012

Lähteet ja kirjallisuus

Ervamaa, Jukka, 2006. "Ruusu-usvaa, kultadukaatteja ja taidepolitiikkaa". Dukaatti. Suomen Taideyhdistys 1846–2006. Toim. Rakel Kallio. Helsinki: WSOY, s. 57–71.
Ilvas, Juha, 2006. "Kultaa ja kunniaa – kun mestarit olivat nuoria". Dukaatti. Suomen Taideyhdistys 1846–2006. Toim. Rakel Kallio. Helsinki: WSOY, s. 72–105.
Pettersson, Susanna, 2008. Suomen Taideyhdistyksestä Ateneumiin. Fredrik Cygnaeus, Carl Gustaf Estlander ja taidekokoelman roolit. Historiallisia Tutkimuksia 240 / Dimensio 6. Valtion taidemuseon tieteellinen sarja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura / Valtion taidemuseo.