Taiteen suomi ja Suomen taide
Huomioita taidekielen kehityksestä

”Helsingissä on viime maanantaina avattu se luvattu taitonäyttely akademian kuvaussalissa, mutta vaan ulkomaisille taitotöille”, uutisoi Kanawa, Sanansaattaja Wiipurista 1.11.1845 ja viittaa tässä ylioppilaiden Helsingin yliopistolle lahjoittamaan antiikin veistosten kipsijäljennöskokoelman näyttelyyn. Jyväskyläläisen piirilääkäri Wolmar Kilpisen v. 1842 keksimä taide-sana ei ollut vielä vakiintunut suomen kieleen, kun ensimmäinen taidenäyttely maassamme avattiin. Taitotyö on käännös saksan Kunstwerk-sanasta, samaa perua kuin Mikael Agricolan termi konsti.

Suomen Taideyhdistys perustettiin 1846 kehittämään maamme omaa taide-elämää, ja se toimi aluksi vain ruotsiksi, suomalaisen sivistyneistön kielellä. Suomi tuli maan viralliseksi kieleksi ruotsin rinnalle 1863. Taideyhdistyksen vuosinäyttelyn luettelo painettiin suomeksi ruotsinkielisen rinnakkaisjulkaisuksi ensi kertaa vasta 1869, ja itse yhdistyksenkin suomenkielinen nimi haki muotoaan seitsemän vuotta: Suomalaisen Taide-yhtiön ja Suomen Taideyhteyden kautta Suomen Taideyhdistykseksi 1876. Suomen kielellä oli mielekästä julkaista erikoisalan kirjallisuutta vasta sitten, kun sitä osattiin lukea kouluopetuksen ansiosta.

Suomenkielisten kuvataiteen termien ensiesiintymiä ovat esimerkiksi seuraavat: maalata (Mikael Agricola 1544), muistomerkki (Agricola 1549), muistopatsas (Antti Lizelius 1758), taituri, taiteilija (Carl Axel Gottlund 1828, 1874), taide (Wolmar Kilpinen, 1842) ja taiteellinen (Paavo Tikkanen 1847).

Vuoteen 1870 asti suomen kirjakielen uudissanat kuuluivat lähinnä yleiskieleen, mutta myös eri tieteenaloille alettiin luoda suomenkielistä sanastoa. Eliel Aspelin-Haapkylä toimi monipuolisesti taiteentutkimuksen parissa ja julkaisi ensimmäisen väitöskirjan taidehistorian alalta Suomessa: Siipialttarit - Tutkimus keskiajan taiteen alalla (yhdellä vaskipiirroksella) ilmestyi 1878. Sen lopussa on ensimmäinen suomessa ilmestynyt monikielinen suomi - saksa - ruotsi -taidesanasto. Siitä löytää edelleen käytössä olevia termejä kuten muotokuva, rintakuva ja kehys, mutta esim. ilmaisu kuvaisvoima ei vakiintunut yleiseen käyttöön fantasia-termin korvikkeeksi.

Ensimmäinen suomenkielinen taiteilijamonografiakin, Johannes Takanen - Elämä ja teokset (1888), on Aspelinin kirjoittama. Siinä mainittu ”ruiskukaivo” ei myöskään kelvannut suomen kieleen. Suomenkielen uudissanat tulivat yleensä taidehistoriaan äidinkieleltään ruotsinkielisten asiantuntijoiden, suomalaisten näkökulmasta puolikielisten keksiminä.

Taiteen termejä kääntyi runsaasti suomeksi saksasta, kun Hämeenlinnan lyseon lehtori Kaarlo Forsman työsti suositusta ­ ja tätä ennen monille muille kielille käännetystä ­ Wilhelm Lübken Grundriss der Kunstgeschichte (1860) -teoksesta Taiteen historian 1889-1893. Kääntäjä kiittää esipuheessaan Aspelinia saamastaan avusta. Kirjaan lopussa on laaja suomi - ruotsi - saksa -taidesanasto. Taidevaikutteet tulivat Suomeen lähinnä Saksasta ja se oli suomalaistenkin taiteilijoiden tärkein opiskelumaa pitkälle 1800-luvun loppuun. Joitakin esimerkkejä Forsmanin luomasta sanastosta:

halkiokuva - profil, genomskärning - Profil (ks. profiili)

kuvausvoima, kuvas-aisti, mielikuvatti l. kuvitus - fantasi - Phantasie

maalaaja, taidemaalari - målare - Maler

mielitenho, (mahti)vaikutus - effekt - Eindruck

profiili, sivusta-näkö - profiili - Profil

tyyli, taidetapa - stil - Styl

Eliel Aspelinin kirjoittama Suomalaisen taiteen historia pääpiirteissään ilmestyi Lübken Taiteen historian suomennoksen liitteenä 1891. Aspelin on tässäkin uranuurtaja ­ ensimmäisen suomalaisen taidehistorian yleisesityksen kirjoittaja maassamme. Kirjan lopussa on aakkosellinen luettelo tekstissä mainituista taiteilijoista elinvuosineen. Suomalaisen taidehistorian nuoruutta kuvastaa, että monet taiteilijat olivat elossa kirjan ilmestyessä.

Sakari Saarikiven artikkeli Suomenkielisen taidesanaston synnystä (1959) tarkastelee Forsmanin käännöstä sekä kunnioittavasti että huvittuneesti. Vaikka erityyppisiä sanastoja oli ilmestynytkin, kuten Onni Okkosen Taiteen alku -teoksen asiahakemisto (1916) ja Jaakko Puokan toimittaman Arkitaide - maailmantaide (1949) -kirjan hakemisto, Saarikivi toivoi uutta selittävää taidesanakirjaa, ”etteivät taidekeskustelut menisi pelkäksi sanoilla saivarteluksi, niin kuin niin usein tapahtuu”. Vasta Jouko Tolvasen Taidesanakirja (1967) täytti tämän toiveen. Useiden kansainvälisten lähteiden ja esikuvien lisäksi Tolvanen ilmoitti käyttäneensä mm. Saarikiven asiantuntemusta sanastotyössään. Merkittävä laajennus suomalaisten taidesanakirjojen sisällössä tapahtui v. 1991, jolloin ilmestyneessä Taiteen Pikkujättiläisessä oli hakusanoja myös Euroopan ulkopuolisesta taiteesta.

Taidesanastot uudistuvat taiteen ilmaisukeinojen kehittyessä. Uudet termit ovat pitkälti syntyneet ja muotoutuneet sanomalehtien taidekritiikin kielestä, mutta sanakirjoihin ja virallisiin sanastoihin ne vakiintuvat viipeellä. Esimerkiksi käsite performanssi tuli suomeen Ars 83 näyttelyn yhteydessä, jonka luettelossa 2 termi on alkukielinen performance samoin kuin vielä em. Taiteen Pikkujätttiläisessä 1991, mutta nuorille tarkoitetun Ars-näyttelyn oppaan taidesanaluettelossa termiä ei mainita, vaan aikaisemmin omaksuttu happening korvasi sen.

Riitta Konttisen, Liisa Laajoen ja Kaarina Turtian yhteistyönä syntynyt Taiteen sanakirja (2000) on viimeisin suomeksi ilmestynyt lajinsa edustaja. Siitä performanssi vihdoin löytyy. Kirjan piirroskuvat ovat muuten tuttuja Jouko Tolvasen sanakirjasta, ­ teoksilla kun on sama kustantaja. Muutoinkin se vaikuttaa Tolvasen taidesanakirjan päivitykseltä ilman lähdeviitteitä. Vaikka painettuja julkaisuja ilmestyy edelleenkin kuvataiteen alalta, taidesanakirjoja ei ehkä enää kustanneta, vaan ne korvautunevat tietoverkon lähteillä.

Eri taiteenalojen termit ja sananselitykset löytyvät nykyään Googlen avulla yleensä Wikipediasta, ja usein laajasti taustoitettuina. Esimerkiksi performanssitietopaketin lopussa on myös muita linkkejä aiheeseen, mm. tiivis, mutta laaja taiteen termien selityssanasto, Antti Valliuksen toimittama Jyväskylän yliopiston Taidehistorian aikajana. Se valottaa kronologisesti taidehistorian suuntauksia ja ilmiöitä vastauksina kuka - miksi - missä - milloin -tyyppisiin kysymyksiin. Tämä taidesanasto toimii loistavasti tietoverkossa, vapaana aakkosjärjestyksen kahleesta.

Irmeli Isomäki 2012

Lähteet ja kirjallisuus

"Pipliasta nykysuomeksi". Suomen kirjallisuus 7. Kirjallisuuden kenttä. 1968. Toim. Matti Kuusi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura / Otava, s. 7–54.
Rapola, Martti, 1960. Sanojemme ensiesiintymiä Agricolasta Yrjö Koskiseen. Luettelo. Tietolipas 22. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Rapola, Martti, 1969. Vanha kirjasuomi. Tietolipas 3.p. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Saarenheimo, Eero, 2001. "Kun taidekirja rupesi puhumaan suomea." Bibliophilos 4/2001, s. 23–24. (Artikkelissa s. 24 mainittu Kanawa-lehden sitaatinvuosiluku 1846 ja lainaus ”taitonnäyttely” ovat virheellisiä.)
Saarikivi, Sakari, 1959. "Suomenkielisen taidesanaston synnystä." Suomen taide. Vuosikirja 1958–1959. - [Helsinki]: Suomen taiteilijaseura, s. 16–24.